Taivassalon kotiseutuarkistosta
Koonnut ja kirjoittanut Olli Laurila osa 1/2
TAIVASSALON MIEHITYS 1713—1721 Suuri Pohjan sota tsaarin Venäjää vastaan kääntyi lopulta vuonna 1713 Suomen miehitykseen ja päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Aikalaiset kutsuivat sitä venäläisten ylivallan ajaksi, myöhempi historia on ristinyt sen lopullisesti isovihaksi. Vihamielisen miehittäjän toimia ja pitäjäläisille aiheutettuja vahinkoja päästiin käsittelemään vasta rauhan jälkeen ja tämä teksti pohjautuu pääosin vuosien 1722—1724 Taivassalon käräjien pöytäkirjoihin. Venäläiset työntyivät maahamme sekä maajoukkojen että kaleereilla liikkuvien merivoimien yhteisoperaationa. Varmoja valtauspäiviä 1713 ovat; Helsinki 8. toukokuuta ja Turku 28. elokuuta. Uudenkaupungin valtauksen ajankohdasta ei ole tarkempaa tietoa, mutta lyhyen syksyisen 1713 visiitin jälkeen kaupunki miehitettiin ilmeisesti vasta loppukesästä 1714. Taivassalon saaristopitäjään ensimmäiset viholliset näyttäisivät tulleen jo aikaisessa vaiheessa, ehkäpä jo ennen Uudenkaupungin lyhyttä vierailua. Tulijat eivät ehkä olleet kaleereilla liikkuvia varsinaisia merijoukkoja, vaikka Taivassalon ryöstely edellytti joka tapauksessa veneitä. Näiden valtausjoukkojen suolan ryöväystä käsiteltiin syyskäräjillä 1722. k1006 (syys 1722) Matti Eliaanpoika Isokorvesta valitti suolasta, joka oli tuotu Tukholmasta ja jonka ryssät olivat vieneet. Antti Jaakonpoika oli tuonut Matille Tukholmasta tynnyrin suolaa ja se oli varastoitu Kahiluodon ranta-aittaan. Siellä oli ollut myös muiden suoloja. Ryssät olivat tulleet ja rikkoneet aitan ja ryövänneet osan Matin suolasta. Matti vaati Antilta korvausta, koska hänen omaansa ja muiden tynnyreihin ei ollut kajottu. Todistaja Erkki Pikkukorvesta todisti, että ryssät olivat tulleet viimeisen rukouspäivän jälkeisenä lauantaina 1713 Kahiluodon ranta-aittaan ja avanneet Matti Eliaanpojan suolatynnyrin ja ottaneet siitä suolaa ja kaikki muut tynnyrit jäivät koskemattomiksi, paitsi yhden tynnyrin pohjaan oli hakattu reikä selvittääkseen mitä se sisälsi. Ajankohta ”viimeisen rukouspäivän jälkeisenä lauantaina” on hieman haasteellista selvittää. Vuosittain kirkollisia rukouspäiviä oli säännöllisesti neljä, ja niiden ajankohdat olivat joka vuosi erillisellä kuninkaan plakaatilla määrättyjä. Digitoidusta arkistosta löytyy päivämäärät 4. eli viimeisille rukouspäiville: 1710/15.7; 1711/19.8; 1722/10.8. On siis mahdollista, että venäläisten maihinnousu Taivassaloon on tapahtunut jo elokuussa 1713. Toinen vaihtoehto on se, että käräjien vuosikirjaus on väärä. Toisaalta syksyltä 1713 on muitakin mainintoja venäläisten läsnäolosta. Periaatteessa näin aikainen Taivassalon valtausoperaatio oli sotastrategisesti hyvinkin looginen. Pitäjällä oli Kustavin ja Iniön saaristoinen hyvin merkittävä asema tärkeiden merireittien hallitsemiseksi. Venäläisiltä oli vielä Pohjanmaa valtaamatta. Tuskinpa ensi alkuun Taivassaloon on kovin vahvoja joukkoja jätetty, ainoastaan vartiointiin ja pitäjän hallintaan välttämätön määrä. Lisäksi miehittäjä värväsi paikalliset yhteistoimintamiehet. Nämä saatiin jo 1713 syksyn mittaan nimettyä ja myöhemmin rauhan tultua he kertoivat toimineensa pakotettuina. Monet kaltoin kohdellut pitäjäläiset olivat kyllä asiasta toista mieltä. Miehittäjä houkutteli paikallishallintoon veronkantajan/kirjurin, ja määräysten toimeenpanijoiksi lautamiehet. Lisäksi on hajanaisia mainintoja tållmanneista eli tolfman luottamusmiehistä, jotka muodostivat 12—jäsenisen lautakunnan. Miehittäjälle tilitetystä veronkannosta vastuulliseksi nöyrtyi pitäjän apupappi Henrich Strandman ja lautamiehistä oli myöhemmissä oikeusjutuissa eniten syytöksien alaisena Simo Niilonpoika, Vehaksen ratsumestarin säterikartanon lampuoti. Verotus toimi siis vähintään yhtä tehokkaasti kuin aiemmin, mutta oikeuslaitos halvaantui pahoin. Vehmaan kihlakunnan osalta käräjäpöytäkirjat puuttuvat koko isovihan ajalta. Joitain viitteitä oikeusistunnoista kyllä on ja nimismiehenä mainitaan olleen Hendrich Deutsch, josta ei sen koommin mainintoja. Kirkollinen toiminta jatkui kutakuinkin ennallaan, vaikka kirkkoherra Andreas Bergius oli paennut Ruotsiin ja palasi vasta rauhan tultua. Samoin Kustavia hoitanut kappalainen Johan Tocklin (Tocklenius) pakeni marraskuun 10. pvnä 1713 ja palasi rauhan jälkeen marraskuussa 1721. Apupappi Strandman oli noussut kappalaiseksi vanhan Machaleniuksen jälkeen vuonna 1714, ja hoiti veroasioiden ohella myös kirkonmenot. Ensimmäiset miehitysvuodet olivat levottomia ja valtaosa suoranaisista ryöstöistä, tuhotöistä ja väkivallasta painottui näihin sotahallinnon aikaisiin alkuvuosiin. Useassa käräjäpöytäkirjassa puhutaan venäläisten kaksivaiheisesta valtauksesta, ensimmäinen oli vaihe syksyllä 1713, jonka jälkeen päävoimat siirtyivät valloittamaan Pohjanmaata. Toinen vaihe lienee alkanut talvella 1714, kun Pohjanmaan valtausjoukkoja palasi etelään. Lounaisrannikolle keskitettiin runsaat joukot suunniteltua Ruotsiin hyökkäystä varten. Pääreitti olisi kulkenut Taivassalon kautta. Uudessakaupungissa oli merkittävä osa koko Venäjän armeijasta ja joukkokeskittymiä oli myös Taivassalossa. Lautamies Simo Niilonpoika kertoi Vehaksessa olleen 4 vuoden ajan 150 venäläistä majoittuneena. Taustalla oli myös venäläisten pelko ruotsalaisten joukkojen maihinnoususta ja näiden kaleereja liikkuikin Taivassaloon kuuluvien Kustavin ja Iniön vesillä. Rauhan jälkeisissä käräjäpöytäkirjoissa näistä käytetään nimitystä ”swänska partie” ja todellisuudessa ne olivat Tapani Löfvingin sissijoukkoja. Seuraavaksi lyhyt faktatarkistus Löfvingin tarinoista. Kustaa Vilkunan Löfvingistä kirjoittama teos (1911) on nuorisolle suunnattu seikkailukirja, joka pohjautuu Löfvingin isovihan aikaiseen päiväkirjaan. Kirjan teksti vaikuttaa paikoin lennokkaalta ja herättää epäilyn sen totuuspohjasta. Sissipäällikkö Löfving kävi vakoiluretkillään myös Taivassalossa ja näissä kirjauksissa tarina vastaa täysin aikakauden arkistomateriaalia. Kirjassaan Löfving kertoo lähettäneensä Taivassalon apupappi Strandmanille etukäteen hieman kitkerän kirjeen (varoitti Strandmania uskottomuudesta omaa kuningastaan kohtaan) ja meni sitten käymään Taivassalon pappilassa. ” Nyt pistäytyi pastori huoneeseensa ja palasi hetkisen kuluttua takaisin. Kirjeeni alareunaan oli hän kirjoittanut seuraavat sanat; —Löfvingin ei tarvitse sekaantua minun asioihini, sillä itse vastaan siitä, mitä olen tehnyt tai vasta aion tehdä. Silloin lausuin ankarasti: —Minä olen itse Löfving, mutta sinussa ei ole ikinä miestä vastaamaan, mitä olet tehnyt! Eräässä toisessa tilanteessa venäläiset yllättivät eräässä talossa Löfvingin, mutta tämä selvisi pinteestä röyhkeydellään: ” Nousin nyt seisomaan ja ilmoitin olevani pastori Strandmanin renki sekä kokoavani hänen tsaarillisen majesteettinsa armeijalle tulevia veroja uhaten sitoa heidät käytöksensä takia…” Löfvingin oli siis täysin tietoinen apupappi Strandmanin toimenkuvasta ryssien yhteistoimintamiehenä. Strandman oli venäläisten miehitysvallan veronkantaja Taivassalossa, joista toimista joutui sittemmin rauhan tultua vastaamaan oikeudessa useisiin syytöksiin. Iniössä Löfving vieraili Norrbyssä Matti Heikinpojan talossa ja tämän niminen henkilö löytyy henkikirjoitettuna mainitussa kylässä. Nämä kotimaan sissit herättivät kaikkialla maassamme ja myös Taivassalossa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta oli luonnollisesti painetta tukea ”omia” joukkoja, mutta myös tiedettiin ja saatiin nopeasti tuta venäläisten kostosta. Sissit todennäköisesti aiheuttivat pitäjässä enemmän ongelmia kuin hyötyä. Ensimmäiset väkivaltaisuudet liittyivät juuri näihin tilanteisiin, vaikka heti on todettava Taivassalon säästyneen sen kaltaisilta hirmuteoilta, joilla pohjanmaalaisia kuritettiin. k 382 (kesä 1722) Hannu Erkinpoika Kivimaalta (Simola) valitti käräjille, kuinka hän vuonna 1713 joutui Vehaksesta kotoisin olevan lautamies Simo Niilonpojan takia ryssän rakuunan hätyyttämäksi, retuuttamaksi ja raahattavaksi Kirsti Antintyttären mökkiin Kivimaan Kummalassa, jossa häneltä oli otettu vaatteet ja piiskalla paidan läpi pahoin hakattu. Sen jälkeen he olivat sitoneet köydellä hänen kätensä selän taakse ja nostaneet siitä roikkumaan katon alla olevaan vartaaseen. Samalla olivat tivanneet häneltä, että missä ovat ne kolme miestä; Eerikki Jussinpoika, Heikki Laurinpoika ja Matti Siusluodosta, jotka olivat kyydittäneet Ruotsin joukkoja. Vaikka Hannu Erkinpoika kertoi tienneensä asiasta, niin hän kielsi kaiken välttyäkseen pahemmalta kidutukselta. Sen jälkeen hänet laitettiin sidottuna rekeen, otettiin pois päällystakki, kalottimyssy, vanttuut ja kyydittiin Vehakseen, jossa mainittu lautamies asui ja siellä lautamies teki Hannun mukaan parhaansa ryssää miellyttääkseen. Seuraavaksi hänet kuljetettiin Vehmaan pappilaan ja hirvittävästi polttamalla kidutettiin. Lopuksi hänet kuskattiin Turun linnaan, jossa hän istui 14 vuorokautta. Hänen äitinsä kävi uloslunastamassa hänet 60 taalerilla. Ottaen huomioon, että tämä kaikki tapahtui lautamiehen myötävaikutuksella, niin on lautamies Simo Niilonpoika laitettava vastuuseen tästä ja korvattava hänelle. Simo Niilonpoika lausui puolestaan, että hän oli silloin Hilloisten lautamiehen Abraham Erkinpojan kanssa kyytimässä ryssää Vartsalaan ja takaisin tullessa olivat joutuneet ryssien kiinni nappaamiksi ja heiltä kysyttiin Ruotsin joukkojen sijaintia ja kuka heitä on kuljettanut. Vastoin tahtoaan olivat joutuneet sanomaan Hannu Laurinpojan yhdessä näiden 3 miehen kanssa kyydinneen Ruotsin joukkoja. Kielsi kuitenkin kaiken muun, eikä myötävaikuttanut Hannun kiduttamiseen, saatikka olisi neuvonut. Oikeus kysyi Hannulta todistajia kertomukseensa. Kielsi olevan, koska läsnä oli ainoastaan ryssiä, mutta voi mennä tästä valalle. Oikeus ei kyennyt pääsemään ratkaisuun, koska Hannulla ei ollut todistajia vahvistamaan kertomaansa. Siirretään seuraaville käräjille todistajien hankkimiseksi. k1018 (syys 1722) Jatkoa yllä olevaan. Kivimaalta Hannu Erkinpoika jatkoi kesäkäräjien juttua lautamies Simo Niilonpoikaa vastaan, että hän tämän edesauttamana joutui ryssien kiduttamaksi. Hannu halusi Simon uudelleen kuultavaksi ja rangaistavaksi. Simo myönsi Hannun joutuneen pahoin pidellyksi, jota hän pitää valitettavana, mutta katsoo olleensa siihen täysin syytön ja toimineen pakotettuna. Simo oli yhdessä Hilloisten kylän lautamiehen Abraham Erkinpojan kanssa joutunut maantiellä ryssien ahdistelemaksi, jolloin heitä riisuttiin ja sidottiin sekä hakkaamisen uhalla kehotettiin tunnustamaan, että mainittu Hannu naapureineen olivat kyydinneet ruotsalaisia joukkoja. Kantajan täytyi tunnustaa, ettei Simo Niilonpoika ollut pyytänyt tai edesauttanut mitenkään ryssien suorittamaa pahoin pitelyä. Eikä Hannulla ollut todistajia. Oikeus totesi Hannun tulleen ryssien kiduttamaksi syystä, että olisi kuljettanut yhtä silloin maassa olevaa Ruotsin sissiä. Simo oli toiminut pakotettuna ja vapautettiin syytteistä. k88 (talvi 1722) Martti Jussinpoika pappilasta syytti Mikko Simonpoikaa Vehaksesta ja Eerikki Tapaninpoikaa Rahikorvesta siitä, että nämä olivat jahdanneet häntä ja luvanneet laittaa ryssän palvelukseen. Mikko kykeni osoittamaan, että ryssän vihollisuuksien aikaan hänet oli määrätty niin tekemään ja tämän todisti oikeaksi kappalainen Hendrich Strandman. Asia siirtyi kuninkaallisen komission ratkaistavaksi. k383 (kesä 1722) Entinen lukkari Yrjö Heikinpoika Kivimaalta esitti oikeudelle, kuinka lautamies Simo Niilonpoika Vehaksesta vuonna 1713 (kirj.; täytyy olla 1714) kynttiläpäivän tienoissa (helmikuun alussa) oli antanut ryssän rakuunan ottaa hänet vangiksi. Epäilemättä sillä ajatuksella, että ryöstää hänet ja muut naapurit Kivimaalla. Yrjö oli huomannut sen siitä, kun rakuuna oli sanonut Simo Niilonpojalle; —mitäs lukkarille tehdään? Siihen oli Simo vastannut; —koska ei saatu kiinni hänen renkiään, joka oli ruotsin joukkoja kyydinnyt, niin vangitaan hänet. Sen jälkeen oli rakuuna ottanut lukkarin hevosen tallista, takin ja nahkahanskat ja vanttuut, sekä 60 juustoa. Sitten he olivat raahanneet hänet ulos ja vieneet Turkuun, jossa oli 11 vrk ilman ruokaa ja arvioiden 14 vrk vankeuden jälkeen sai lunastaa itsensä vapaaksi 60 taalerilla. Vaatii siksi mainitulle lautamiehelle rangaistusta ja korvausta aiheutuneista vahingoista. Lautamies Simo kertoi ryssän käsitelleen Yrjöä pahoin, koska hänen renkinsä oli Ruotsin joukkoja kyydinnyt ja sitten kadonnut metsään. Kieltää kuitenkin jyrkästi olleensa syyllinen siihen tai ryssien ryöstelyyn. Oikeus tiedusteli, onko Yrjöllä ketään todistajia puheidensa katteeksi. Yrjöllä ei ollut, koska ryssien lisäksi ketään muita ei silloin ollut paikalla, mutta voi valan päältä tämän todistaa. Siirrettiin seuraaville käräjille. k384 (kesä 1722) Kirsti Antintytär Kivimaasta (Kummala) valitti, kuinka lautamies Simo Niilonpoika Vehaksesta oli vuonna 1713 pahoin kohdellut Kirstin naapureita. Oli omakätisesti vienyt hänen tuvastaan paloviinapannun tarvikkeineen ja oli sitten Kirstin reellä ja hevosella ajanut pois. Simo oli mennyt ja etsinyt nurkista niitä 3 miestä Erkki Jussinpoikaa, Heikki Laurinpoikaa ja Mattia Siusluodosta, jotka Ruotsin joukkoja kyyditsivät. Lisäksi oli ottanut yhden uuden ryijyn, nahkaisen satulan ja muuta pientä. Vaatii Simoa tästä laillisesti tilille, joko palauttaa tavarat tai maksaa ne. Lautamies Simo kielsi jyrkästi käyttäneensä mielivaltaa, ja ryssät olivat vieneet Kirstin mainitsemat tavarat, koska Kivimaalla oli ollut Ruotsin joukkoja. Myönsi ainoastaan tulipalokiireellä (med eld blåss) etsineensä niitä 3 miestä ryssien pakottamana. Oikeus kysyi Kirstiltä todistajia, eikä niitä ollut. Siirrettiin seuraaville käräjille. Talvella 1714 meren jäädyttyä venäläiset etenivät Ahvenanmaalle. Reittinä oli tavanomainen talvitie Taivassalon kautta ja siltä matkalta jäi Vartsalan majapaikkaan jäljelle ainoastaan tuhkakasa. k 99 (talvi 1722) Paroni ja maaherra Stiernstedtin päätöksellä siirrettiin vuodelta 1721 asia näille käräjille koskien Yrjö Heikinpojan paloavustusta pohjois-Vartsalassa (Likitalo). Vuonna 1714 tulipalo oli tuhonnut tuhkaksi koko Yrjön omaisuuden. Yrjö esitti oikeudelle laskelman tuhoista, jotka aiheutuivat talvella 1714, kun venäläiset olivat matkalla Ahvenanmaalle. Hänen taloonsa majoittuneet ryssät olivat illalla voimakkaasti lämmittäneet tupaa, ja yöllä tuli oli ilman mitään muuta syytä päässyt irti ja levinnyt. Tuhoista oli tehty selvitys vasta joulukuussa 1721.; Uusi paakaritupa tarvikkeineen 70 taaleria, vierastupa 57, porstua pienellä kellarilla 24, olkikattoinen riihi 40, luuva (puimariihi) 25. Oikeus totesi palon aiheutuneen ryssien voimakkaasta lämmittämisestä keskiyön aikaan, Yrjö oli itse matkannut Tukholmaan, eikä kukaan muukaan talonväestä huomannut tulipaloa ennen kuin se roihusi jo katolla. Oikeus päätyi korvaamaan paloapua Yrjölle vahingon laskelman mukaan. Kruunun palvelija laskee pitäjälle tulevan rasituksen 5 vuoden aikajänteellä. Vihollisen lähestyttyä pitäjäläiset ryhtyivät varotoimiin. Jo vanhastaan tiedettiin sotajoukkojen huollon olevan ryöstelyn varassa ja haluttuja olivat myös arvoesineet. Näitä piilotettiin ja seuraavaksi kerrotut oikeusjutut ovat vain jäävuoren huippu eli ne tapaukset, joissa kätkö on löytynyt ja ryöstetty tai kätkijä on osoittautunut epärehelliseksi. Kirkon kassan tilikirja 1721: Rouva (Hacks) Fagernäsin säterikartanosta antoi kaivattaa ylös Pyhän Jaakobin kappelin kynttiläkruunun jouluksi 1721, joka oli viholliselta kätketty maahan ja oli pahoin kärsinyt. k 67 (talvi 1722): Venemiehen leski Marketta Matintytär Töllin torpasta Lokalahdelta valitti oikeudelle, kuinka Antti Simonpojan vaimo Marketta Arviidintytär Järvenperästä (Lagman) tuli vuonna 1713 hänen luokseen venemiehen torppaan ja pyysi kanssaan taloonsa syystä, että he pelkäsivät ryssän tulevan ja polttavan torpan. Siksi Marketta lähti mukaan ja siellä ulkona piilotti yhteen katajapuskaan laatikkoon laittamansa rahat 60 kuparitaaleria ja 7 hopeasormusta. Marketan mukaan laatikon oli ottanut Antti Simonpoika, ja sen hän voi todistaa. Tämän Antin nyt kotona oleva Jaakko poika oli viikon kuluttua mennyt kaatamaan sen katajapuskan polttotarpeiksi ja oli silloin löytänyt laatikon, vienyt kylälle ja piilottanut sen portaikon alle ja sitten antanut isälleen, minkä lesken silloin reilun 3 vuoden ikäinen poika oli nähnyt. Tämä poika oli nyt kuultavana ja vakuutti samoin. Leski esitti edelleen, että hän voi vielä paremmin todistaa asiansa sillä, että totesi yhden pienistä sormuksista olleen renki Jussi Tuomaanpojalla pappilassa, minkä Antti Simonpoika oli rengille pantannut. Antti Simonpoika kiisti kaiken tämän, ei tiedä mitään rahoista ja sormuksista, eikä ole niitä ottanut. Tämän hän valan päältä vakuuttaa. Ja mitä tulee siihen sormukseen, jonka hän pappilan rengille panttasi, niin se on hänelle kuuluva ja hän panttasi sen kahdesta viljakapasta. Edelleen leski väitti, kuinka Eerikki Heikinpojan luona Tuomaraisissa (Pirkkola) Antti Simonpoika oli pantannut yhden hänen vanhalla kultauksella varustetun sormuksen kolmesta karoliinista. Heti kun leski oli kertomuksensa esittänyt, sanoi Antti pantanneensa yhden vaimonsa sormuksista Eerikille kahdesta karoliinista ja lunastaneensa takaisin 3 karoliinista. Antti näytti nyt samaa sormusta ja samoin yhtä toista sormusta, eikä sano vaimonsa muuta omistavan. Leski katsoi näitä sormuksia ja totesi, ettei kumpikaan ole hänen. Oikeus haetutti paikalle Eerikki Heikinpojan kertoen tälle selvityksen siitä sormuksen panttauksesta. Eerikki antoi valan päältä selvityksen, että Antti Simonpoika panttasi 3 tai 4 vuotta sitten, kun ryssä valtasi maan, yhden ison hopeasormuksen hänelle 4 karoliinista, jonka tämä seuraavana vuonna oli lunastanut takaisin rahalla. Tämä sormus oli ollut iso ja sen päällä oleva koriste oli kullattu, joka oli silottunut. Sanoi voivansa saman sormuksen tunnistaa, jos saa sen nähdä. Oikeus näytti hänelle Antti Simonpojan esille tuomia sormuksia ja Eerikki totesi, ettei mikään niistä ole sama pantattu sormus. Antti kielsi itsellään olevan muita sormuksia ja väitti sen ison sormuksen olleen panttina. Ja vaati leskeä valan päältä todistamaan, että laatikossa oli niin paljon kuin kertoi hänen ottaneen, ja että hän ehkä sai vähemmän, mitkä jälkimmäiset sanat hän otti heti takaisin ja vaati edelleen leskeä valalle. Leski Marketta Matintytär kommentoi voimakkaasti, että laatikossa oli 60 kuparitaaleria ja 7 sormusta ja ne Antti oli ottanut. Tämän hän voi hyvällä omallatunnolla valan päälle ottaa. Nimismiehet Simo Niilonpoika Vehaksesta ja Matti Tuomaanpoika Järvenperästä kertoivat oikeudelle, että Antti Simonpoika oli jo ennen ryssien maahan tuloa ollut varkauden takia käräjillä, minkä oli nopeasti sopinut. Leski vaati, että hänen täytyy niistä 7 sormuksesta saada 24 taaleria. Oikeuden mukaan 7 sormuksen arvo on samoin 24 taaleria. Tuomio. Antti Simonpoika on kaikin tavoin koittanut kiistää ottaneensa niitä 60 taaleria ja 7 sormusta, jotka leski Marketta Matintytär kertoi vihollisen hyökättyä piilottaneensa laatikossa katajapuskaan ja väittää mainitun isännän pojan ne tälle vieneen. Kaikesta tästä oikeus ei voi muuta päätellä, että tämä mainittu Antti Simonpoika on ottanut lesken rahat ja sormukset, arvoltaan 24 taaleria ja on sen kahdeksan vuotta salannut. Antti tuomitaan maksamaan Marketalle 60 kuparitaaleria ja 24 sormuksista eli yhteensä 84 taaleria ja lisäksi sakkona varastetun omaisuuden arvo kolminkertaisena eli 252 taaleria sekä kirkkorangaistus. k527 (talvi 1723) Bertta Heikintytär Hakkeenpäästä haastoi Heikki Matinpojan (Antila) samasta kylästä. Bertta kertoi vuonna 1714 jättäneensä vastaajalle säilöön 120 kuparitaaleria ryssien pelosta, eikä ole saanut niitä takaisin. Heikki taas oli jo pitkään sanonut ryssien vieneen ne rahat, samalla kun ryöstivät hänetkin. Heikki lupasi maksaa 90 taaleria ja sovinto tuli. k362 (kesä 1722) Rusthollarin leski Marketta Heikintytär Hukaisista valitti, kuinka hän vuonna 1714 antoi laatikollisen hopeaesineitä Tuomas Tuomaanpojalle Mussalosta kaivettavaksi maahan piiloon viholliselta. Laatikossa oli korttelin vetoinen (reilu 0,3 l) hopeapikari, 4 hopealusikkaa, 90 kuparitaalerin arvosta karoliineissa ja 15 markan rahoina. Sittemmin hän ei ole saanut luovuttamiaan arvoesineitä (deposition) takaisin ja niitä hän nyt vaatii. Tuomas Tuomaanpoika kertoi saaneensa laatikon Marketalta ohjeella kaivaa se maahan, minkä hän tekikin. Mutta oli epäonnekseen kaivanut sen ylös, pelkäen silloin kuljeksivien venäläisten ja ruotsin joukkojen sellaisia aarrekätköjä löytävän. Ollessaan eräänä sunnuntaina kirkossa, olivat ryssät löytäneet laatikon esineineen ja vieneet pois. Ei ollut katsonut kuinka paljon laatikossa oli, mutta tiesi sen sisältävän hopeaa ja rahaa. Tuomas sanoi ottaneensa laatikon maasta suojatakseen sen ryssien ryöstelyltä ja myös ruotsin sisseiltä, jotka täällä heinän teon aikaan olivat ja etsivät kätkettyjä omaisuuksia sekä maasta että muualta. Nimismies kertoi tämän mainitun isännän talon joutuneen täysin ryssien ryöstämäksi erään sunnuntain kirkkoreissun aikana, eivätkä ole kuulleet tai havainneet hänen mitään mainitusta kätköstä itselleen omineen. Mitä myöskään Marketta ei voi osoittaa tai todistaa. Nimismies totesi, että silloin täällä saaristossa kaleereilla kuljeksivat ruotsin joukot antoivat saarnastuoleista määräyksen, että kaikki maahan kaivetut tavarat on otettava ylös. Oikeus päätti, ettei Tuomas Tuomaanpoika ole ottanut Marketan arvoesineistä mitään ja koska ruotsin joukkojen toimesta oli julkistettu määräys kaivaa kätköt ylös, niin Tuomas vapautetaan Marketan syytteistä. k1016 (syys 1722) Sotatuomari Krabbe edusti valtakirjalla Antti Juhaninpoikaa Koivistosta (Knutila) kirjelmällä, jossa kerrottiin Antin vuonna 1713 paenneen ryssien hyökkäystä maahan ja jättäneen virkamies (arrendator) Johan Dahlmanille Tukholmassa lippaan, jossa oli: korttelin mittainen hopeinen pikari 19 kuparitaaleria, samanlainen pienempi 6 karoliinia, yksi uusi punainen hame 20 taaleria, vihreä laskostettu mekko (raskkiortell) 10 taaleria, uusi hieno paita 6 taaleria, vaimonsa liinakangas esiliina, joitain hienosta kudottuja palttinoita 6 taaleria, sukkapari 1 karoliini, yhdet harmaat sukat 16 hopeaäyriä. Näitä ei ole useista etsinnöistä huolimatta saanut Dahlmanilta takaisin. Lippaan oli jälkeen päin löytänyt yhdestä liiteristä, jossa oli ainoastaan joitain osin märäntyneitä vaatekappaleita. Dahlman ei ollut läsnä, vaan hänen luutnantti poikansa, jolla ei kuitenkaan ollut valtakirjaa. Muisteli kuulleensa isältään tavaroiden olevan Tukholmassa. k928 (syys 1723) Antti Simonpoika oli kätkenyt vuonna 1714 viholliselta viljatynnyrin metsään, joka oli sieltä hävinnyt. Syytti naapuriaan. k852 (kesä 1723) Erkki Antinpoika Rouhun kylästä (Ihattula) esitti syytöksen Riitta Matintytärtä (Maurla) vastaan. Erkki oli talvella 1714 piilottanut pienen puron ylittävän sillan alle köydellä yhteen sidotun rahanyytin, jossa oli kolme 6 mk plootua, yksi 3 taalerin plootu. Mutta keväällä korkean veden aikaan oli Riitan tyttö kertonut löytäneensä rahanipun, ja Riitta oli silloin ollut pesemässä vaatteita. Syytteen kantaja Erkki oli heti lähtenyt kätkölle ja todennut sen tyhjäksi. Riitta Matintytär kielsi koko asian väittäen, ettei ollut silloin siellä siihen aikaan, eikä ollut pesemässä vaatteita. Erkki sanoi, ettei hänellä ole muuta parempaa tietoa kuin mitä tyttö oli kertonut. Ja koska Erkillä ei ollut muitakaan todisteita, niin Riitta vapautettiin syytteistä. Venäläiset suorittivat tihutöitä ja takavarikointeja, joiden motiiviksi kelpasi useimmiten mielivaltainen veronkanto tai kosto vihollisen auttamisesta. Mittavimmat vahingot koettiin varakkaissa kartanoissa. Köyhät talonpojat ja torpparit oli jo muutoinkin verotettu tyhjiksi. Ongelmia syntyi myöhemmin myös miehityksen aikaisen verotuksen oikeudenmukaisuudesta. Verot miehitysvalta keräsi manttaaleittain, johon yhteen manttaaliin eli vero-osuuskuntaan kuului useampia taloja, joskus koko kylä, toisinaan taloja eri kylistä. Näiltä kannettiin verona tietty määrä, mutta osakkaiden osuudet saattoivat jakaantua epätasaisesti tai ainakin niin koettiin. k1040 (syys 1722) Fagernäsin säterirusthollin augmenttitalonpojat Rahin kylästä esittivät oikeudelle valitusanomuksen koskien venäläisten vuonna 1715 aiheuttamaa tuhoa. Olivat polttaneet heidän talonsa aivan tuhkaksi ja ryöstäneet kaiken omaisuuden. Yksi heistä oli ripustettu (uphängd, ei ehkä kuitenkaan hirtetty) ja muita vaikeasti pahoinpidelty siksi, että he olivat ottaneet joitain ryssiä kiinni ja vieneet lähistöllä risteileville ruotsalaisille kaleereille. Kantajat anoivat paloapua ja verovapautuksia kruunun ylimääräisistä veroista. Tuhot: Matti Tuomaanpoika Rahista: 2 tupaa kaikkine irtaimistoineen ja 1 kellari. 3 aittaa, ulkohuussi (ett hemligit huus) tuohikatolla. Aitta ja lato tuohikatoilla, 2 lampolaa tuohi- ja olkikatoilla, lato tuohikatolla, talli ja riihi tuohikatoilla. Lisäksi oli vihollinen samalla ryöstänyt 9 lehmää, 6 nuorta nautaa, 8 vasikkaa, 25 lammasta, 5 sikaa ja 1 hevosen. Yhteensä 430 taaleria kuparissa. Erkki Simonpoika samasta kylästä: Suurin piirtein sama määrä rakennuksia. Yhteensä 276 taaleria. Jussi Grelssinpoika samasta kylästä: Keittiö lautakatolla, lautoja, ruoka-aitta, huussi. Yhteensä 529 taaleria. Antti Laurinpoika Rahinkorven kylästä: Runsaasti rakennuksia tuohi ja olkikatoilla. Lisäksi hevonen ja lautoja. Yhteensä 500 taaleria. Koko Vehmaan kihlakunnan alueelta kerätään paloapurahat mainituille augmenttitaloille. Lisäksi yhden vuoden vapautus karja- kyyditysrasitusrahoista. k793 (syys 1724) Ratsumestari Carplan vaati oikeudessa, että ryssien aiheuttamat tuhot hänen kartanoilleen (Wias ja Vuorenpää) on selvitettävä. Ratsumestari oli ollut koko miehityksen ajan poissa sotatantereella ja sittemmin vankeudessa ja sinä aikana oli viety hevoset, karja, vilja, sänkyvaatteet ja kaikki mitä olivat löytäneet. Oikeudelle esitettiin kappalaisen Hendrich Strandmanin kirje (Vihdistä) ja Turun kuvernementin tekemä selvitys miehityksen ajalta. Venäläisten aiheuttamat vahingot Wiasin kartanossa olivat tulleet heidän ensimmäisen tuhotyökautensa jäljiltä arvioiden 3000 taaleria ja Vuorenpäässä 500 taaleria. Strandmanin mukaan ne johtuivat moninkertaisista ylimääräisistä maksuista, joista ei mitään neuvotteluita käyty. Sitä paitsi vihollisen marssiessa ohi oli kaikki nämä säterien kaapit, kistut ja sänkyvaatteet osin viety ja osin revitty. Tämän kaiken ja karjan oli säterin väki mitä suurimmalla vaivalla ja kustannuksilla vuonna 1721 hankkinut takaisin. Ryssän levittämässä tartuntataudissa oli kuitenkin karja menehtynyt niin, että ratsumestari Carplanin tullessa takaisin 12 vuoden sotavankeudesta ei sätereistä löytynyt kuin 1 vanha tamma, 3 härkäparia, 3 lehmää. Tilat ja pellot oli laiminlyöty, niin että myöhempi tuho oli kaksinkertainen ensimmäiseen verraten. Tämän kaiken oikeus ja lautamiehet totesivat oikeaksi ja vievät laillisena pöytäkirjaan. k479 (talvi 1723) Iso Särkilahden säteri oli kärsinyt ryssän aikana suuria vaikeuksia ja puutteita. Haluaa talosyynin ja selvitettävän kenen edesauttamana talo on turmeltu ja metsät hävitetty. k963 (syys 1723) Järppilän isännöitsijä, Ahvenanmaan nimismies Pihl, syytti Järppilän lampuotia Perttuli Simonpoikaa ryssän aikaisista vuoden 1714 viljanotoista kartanosta. Myös vuoden 1722 sadosta. Lampuotin, Strandmanin ja renkivoudin inventaariossa ilmeni, että viljaa, 4 nautaa, 3 lammasta ja työkaluja olivat ryssät pikkuhiljaa syksyn myötä vieneet. Vaimo Maria tiesi kertoa ryssien vieneen Järppilästä 5 vasikkaa ja 5 sikaa ja lahdanneen ne. Heikki Heikinpoika Hautakaupista kertoi ryssien vieneen viljaa ja työkaluja ja kertoi saman vuoden syksyllä elokuusta marraskuuhun saakka piileskelleensä vihollista metsissä, niin ettei kukaan jäänyt kartanoon.
Ei vielä kommentteja
Kommentoi ensimmäisenä.